NaNoWriMo2013

Novelli: Diileri

Pitkästä aikaa julkaisen fiktiota! Joskus vuosi pari sitten oli tapana julkaista lähes jokainen juttu täällä jonka kirjoitin, nyt onkin ollut sitten taukoa. Viimeeksi olen täällä julkaissut vuoden 2012 tammikuussa novellin. Tämän kirjoitin tuossa pari kuukautta sitten, annoin hetken hautua ja tänään viimein sain aikaiseksi editoida ja päätin pistää tänne, kun kerrankin jotain suhteellisen valmista sain aikaiseksi.

Diileri

Satoi ja hämärä alkoi jo laskeutua. Puolen tunnin päästä ei näkisi eteensä kujilla, joilla ei ollut kirkkaita monivärisiä led-lamppuja.  Olin opetellut hämärimmät kujat ulkoa. Tarvitsisin niitä tänään.

Lähestyessäni kohtaamispaikkaa sydämeni alkoi hakata ja kädet täristä. Tuntui hölmöltä tuntea itsensä rikolliseksi, mutta tämä olikin ainut rikos, johon kaltaiseni nössö ihminen saattoi sortua. Piratismi ehkä toinen, mutta siihenkin tarvittiin jo paljon enemmän kanttia kuin ennen poliisin verkkovalvonnan takia.

Diileri oli jo paikalla kun itse saavuin sinne. Hänellä oli useampi ruskea paperipussi suuren takkinsa jättiläiskokoisissa taskuissa. Siitä päättelin, että hänellä täytyi olla useampikin asiakas tänään. Itse olin tilannut paketeista vain yhden.

Sanoin nimeni, joka oli tietysti vain keksitty salanimi. Diileri kaivoi yhdestä taskustaan paketin, jonka päällä luki nimeni. Hänellä täytyi olla joku muistisääntö taskujaan varten - niitä oli ainakin kymmenen, mutta koskaan hänen ei tarvinnut kaivella niitä etsiäkseen oikeaa pakettia. Ehkä ne oli aakkostettu, tai ehkä jokaisella asiakkaalla oli oma vakiotaskunsa.

Annoin vuorostani diilerille kirjekuoren, jonka sisällä oli maksu. Diileri katsoi sisälle ja nyökkäsi. Kääräisin paketin takkini alle ja lähdin ripeästi kävelemään takaisin kotia kohti.

Olin nyt vielä hermostuneempi kuin toiseen suuntaan kävellessäni. Silloin minulla ei ollutkaan ollut mitään pelättävää. Jos nyt jäisin kiinni, saisin ainakin muutaman kuukauden vankeutta tai vähintään elinikäiset sakkovelat. En onneksi ollut niin paha rikollinen kuin monet muut otsikoissa olleet, jotka olivat saaneet vuosiakin vankeutta samasta rikoksesta.

Vilkuilin koko ajan ympärilleni ja mietin, näkisikö minusta ulospäin mitä olin juuri tehnyt. Se, että pitelin kiinni rinnastani, oli varmasti epäilyttävää. Harmi vain minulla ei ollut takissani tarpeeksi isoja taskuja, enkä ollut tullut ottaneeksi laukkuakaan mukaan. Enhän minä koskaan kantanut laukkua mukanani, mihin sellaista olisi tarvinnut? Ei minulla tainnut edes olla kunnollista laukkua. Pitäisi ehkä seuraavaa kertaa varten hankkia. Mikäli seuraava kerta tulisi...

Jouduin kävelemään yhden kirkkaasti valaistun ja vilkkaamman kadun läpi. Huonoksi onnekseni siellä oli juuri partioimassa pari poliisia. Tuijotin heitä avoimesti kävellessäni katua pitkin varmistaen, etteivät he huomaisi minua ainakaan minun huomaamattani. Toinen heistä vilkaisi minua ja käänsin äkkiä katseeni muualle. En voinut olla kiristämättä tahtiani, vaikka tiesin sen näyttävän vielä epäilyttävämmältä. Vilkaisin vielä kerran poliiseja ennen kuin käännyin syrjäisemmälle kadulle, ja kauhukseni näin nyt molempien katsovan suuntaani ja puhuvan keskenään.

Heti heidän näköpiiristään päästyäni pinkaisin juoksuun. Sivukatu oli onneksi täysin tyhjä, ja valoa tuli vain satunnaisista katulyhdyistä sekä kerrostalojen ikkunoista. Juoksin niin lujaa kuin heikolla kunnollani pääsin, välittämättä siitä että juoksin suoraan vesilammikon läpi ja kenkäni kastuivat. Puristin pakettiani rintaani vasten oikealla kädellä ja annoin vasemman riuhtoa vauhtia sivulla. Tein pari ylimääräistä käännöstä, joita ei suunnitelmiini kuulunut ja toivoin, etteivät poliisit olleet huomanneet pakomatkaani. Vilkkaimpia katuja ylittäessäni yritin taas esittää normaalia ja saada hengitystäni tasaantumaan.

Kun olin jo muutaman sadan metrin päässä kodistani, en enää jaksanut piitata siitä, näkeekö joku minun juoksevan. En enää jaksanut pinkoa niin kovaa, joten esitin olevani hölkkälenkillä. Pitkä takkini ja maihinnousukenkäni sekä kaatosade eivät tosin sopineet siihen kulissiin kovin hyvin.

Lopulta pääsin kotiin, vedestä ja hiestä märkänä. Huohottaen heitin äkkiä märän takkini ja kenkäni pois. Tulin vasta nyt ajatelleeksi, mitä paketille oli sateessa käynyt. Onneksi takkini oli suojellut sitä pahimmalta sateelta, mutta muutama märkä läikkä siinä oli.

Valahdin helpotuksesta lattialle, kun riuhtaisin pussin pois ja näin viimein sen, minkä olin ostanut ja minkä eteen olin nähnyt niin paljon vaivaa. Painoin sen rintaani vasten, halasin sitä kuin omaa lastani. Suljin silmäni ja kuvittelin jo, kuinka ihanaa olisi päästä lukemaan sitä. Vaikka en tiennyt kirjasta mitään etukäteen, se oli silti kirja. Ihan uusi, täysin tuntematon tarina täydentämään alle kymmenen teoksen hyllyäni, jonka olin piilottanut taidokkaasti kaappiin piiloseinän taakse. Silittelin kirjan kantta, jossa luki kirjan nimi kohokirjaimilla. Kyllä, oli tämä vaivan arvoista.
Tags:
CampWinner2013

Camp NaNoWriMo 2013

Lyhyt summaus tämän vuoden Campista. Tänä vuonna homma oli siis hyvinkin erilainen kuin yleensä. Sääntöihin tuli kaksi suurta muutosta: tavoitesanamäärän saa päättää itse (kunhan se on enemmän kuin 10 000) ja muutakin kuin novelleja saa kirjoittaa. Jälkimmäinen sääntö paikkaa toisaalta Script Frenzyn jättämää aukkoa käsikirjoituspuolella, toisaalta antaa mahdollisuuden kirjoittaa myös vaikkapa faktakirjoja. Niin sanottu kapinointi on siis vihdoin täysin sallittua! Sanamäärän muuttaminen antaa myös vapauksia ja laskee kynnystä osallistua ylipäätään.

Camp-NaNoWriMo-2013-Winner-Lantern-Facebook-Profile

Itse valitsin tavoitteekseni 30k, eli noin tuhat sanaa per päivä, kun heinäkuussa on 31 päivää. Ja totta kai pääsin tavoitteeseeni. Ihan niin helppoa se ei ollut kuin luulin, vaikka selkeästi kyllä kevyempää kuin sen 1667 sanan nipistäminen kokoon joka päivä. Välillä tuli lipsuttua siihen että lisäsin myös blogikirjoitukseni mukaan sanamäärään.

Kuitenkin aika tasan puolet oli Edmund Jonesin tarinaa. Kirjoitan sitä oikeastaan jo toista kertaa, tällä kerralla tuntuu onnistuvankin vähän paremmin. Ongelmana on aina ollut se, että maailma ja hahmot ovat kivoja mutta en tiedä, mitä itse tarinassa voisi tapahtua. Tällä kertaa tunnuin keksivän koko ajan uusia jänniä juttuja lisää, tosin edelleenkin tarina tuntuu enimmäkseen slice of life-draamalta. No, ehkä se siitä.

Muutama tuhat sanaa meni yhden unen kirjoittamiseen. Päätin kokeilla sen kanssa jotain uutta ja kirjoitin sitä kokonaan englanniksi. Se taitaakin olla pisin englanninkielinen teksti minkä olen kirjoittanut. Tuskin tulen sitä koskaan julkaisemaan jo ihan tarinansakin puolesta, mutta toimiipahan hyvänä kieliharjoituksena. Loput vajaa kymmenentuhatta sanaa menikin sitten joko Shievanimeen kirjoitettuihin blogiteksteihin, loput tuonne toisen Livejournal-roskablogin puolelle.

Kaiken kaikkiaan tämän vuoden Camp oli oikein mukava kokemus. Varsinkin alkuhetkiä tuli fiilisteltyä Twitterissä ihan suomalaisten kanssa. Tämän vuoden cabinini oli myös yllättävän aktiivinen, syntyi ihan kunnollista keskustelua aika pitkänkin aikaa. Vasta tuossa kuukauden puolessa välissä meno hiljeni, kun kukaan muu minun lisäkseni ei kirjoittanut NaNojaan ollenkaan. Siitäkin huolimatta tämän vuoden cabinkokemukseni oli tähänastisista paras.

Tästä eteenpäin kirjoittaminen jatkuu vielä. Keksin pitää tässä kuussa blogauskuukauden, eli blogaan joka päivä johonkin jotain. Pääasiassa tietysti tuonne roskablogiini, mutta esim. tänään blogaukseni sijoittuu tänne. Ehkä joku päivä jaksaisi kirjoitella Shievanimeenkin jotain. Tähän mennessä lupaukseni on pitänyt ja joka päivä on tekstiä tullut, paitsi yhtenä päivänä en päässyt koneelle joten kirjoittelin sitten vihkoon. Toivottavasti homma jatkuu, päiväkirjan pitäminen kun on osoittautunut vähän liiankin kivaksi ja hyödylliseksi. Tuossa keväällä ja alkukesästä pidin useasti viikon taukoja siitä hommasta, ja huomasin että se ei vaan toiminut.

Marraskuuta odotellessa, vielä en ole keksinyt mitä aion kirjoittaa mutta pakkohan se on joka tapauksessa taas osallistua.
NaNoWinner2012

Pyhä kolminaisuus: Supernatural, Doctor Who ja Sherlock

Eipä ole pitkään aikaan tullut kirjoitettua tänne. Totesin kuitenkin, että tämä blogi on lähinnä vain julkaisukanava kaikelle tekstille, mitä en muualla voi julkaista, ja sellaista tekstiä tulee aika harvoin. Ehkä tässä nyt tulee kuitenkin vähän aktivoiduttua, koska ajattelin hieman kertoa tämän vuoden Camp NaNoWriMo-kokemuksistani (jonka toivottavasti tällä kirjoituksella voitan: tällä hetkellä puuttuu 500 sanaa tavoitteesta). Tällä kertaa aiheena kuitenkin kaikenlaiset kivat länkkäriteeveesarjat, joista haluan jonkinlaisen tiivistelmän selostaa julkisesti, enkä todellakaan kehtaa animeblogiani sotkea offtopicilla.

Aloitin katsomisrupeamani Supernaturalilla toissakeväänä siskoni suosituksesta. Hän jaksoi innoissaan puhua sarjasta vaikka en ollut sitä edes katsonut, ja näytti lopulta muutaman parhaimman jakson sieltä täältä sarjaa. Pakkohan sitä oli sitten alkaa alusta asti katsoa. Seitsemän reilun kahdenkymmenen jakson kauden katsomiseen meni muutamia kuukausia, ja oikeastaan viime kesästä minulla ei muita muistoja ole kun Supernaturalin katsomisesta.

Oikeastihan sarja ei ole ainakaan enää niin hyvä kuin miltä se silloin tuntui. Hyvin kaavamainen, aivan liian pitkälle venytetty sarja, jossa kierrätetään paljon edellisiä juttuja. Sarjassa parasta on kaikki hienot perseilyjaksot, kuten se kuinka päähenkilöt joutuvat omasta ulottuvuudestaan meidän ulottuvuuteemme, jossa näyttelijät näyttelevät hahmoja. Seuraa se, kuinka hahmot näyttelevät näyttelijöitä jotka näyttelevät hahmoja. Lisäksi sarjassa nyökkäillään aika useasti faneille ja selkeästi tekijät tuntevat kohderyhmänsä.

Sarja on kieltämättä huonontunut, mitä pitemmälle se on edennyt. Omat lempparikauteni ovat siinä 4-5 paikkeilla, lähinnä Castielin takia. Kahdeksas kausi oli lähes tylsä, ja koko ajan ihmetteli miten monta fillerijaksoa tässä muka meinaa olla. Valitettavasti kasikausi loppui karmeaan cliffhangeriin, ja odotan jo kieli pitkällä yhdeksättä kautta. Kyllähän sitä jo pikkuhiljaa alkaa toivoa sarjan saavan loppunsa.

Seuraava tuttavuus oli Doctor Who, jota aloin katsoa viime joulukussa Netflixistä. Ensimmäiset viisi kautta katsoinkin sieltä kuukauden sisällä, viimeiset kaksi taas tuossa alkukesästä kun Yle esitti sen Suomessa. Voi voi, mitähän sarjasta oikein osaisi sanoa... Parasta (ja joskus myös huonointa) on se, miten se muuttuu jatkuvasti. Hahmot ja näyttelijät vaihtuvat melkein joka kaudella. Onneksi sarja osaa homman täydellisesti, ja vaikka uusiin hahmoihin on aina vähän hankala tottua, niin käy lopulta enkä vihaa yhtäkään hahmoa (paitsi ihan vähän Marthaa, mutta sitäkin vihaan rakkaudella). Lempparini Tohtoreista on joko David Tennant tai Matt Smith, nyt viimeisenkin kauden katsottuani saatan kallistua jopa enemmän jälkimmäisen puoleen. Kumppaneista taas rakastuin täydellisesti Rose Tyleriin, tosin Amy Pond saattoi melkein jopa mennä ohitse. Vihulaisista vihaan Cybermanejä, mutta Dalekit ovat parhaita. Lempparikaudekseni muodostui kutonen, jonka kahden jakson lopussa kirjaimellisesti huusin kurkku suorana ihan vain koska se oli niin parhautta. Vähiten tykkäsin siitä kaudesta, jossa Martha ja Donna olivat vaihtelevasti mukana.

Sarja on yksi onnistuneimmista "viikon hirviö"-tyyppisistä sarjoista. Toki joka kaudella on oma pohjajuonensa, mutta niihin ei yleensä keskitytä kuin muutaman jakson ajan. Yleensä alan jossain vaiheessa puutua episodimaiseen kerrontaan, kuten vaikkapa Supernaturalissa tai CSI:ssa tai vastaavissa, mutta tässä ei edes ajattele asiaa. Toki välillä on heikompia jaksoja, mutta ei nekään täysin huonoja ole. Vain yhteen oikeasti tylsään jaksoon törmäsin sarjaa katsoessani.

Doctor Whon lisäksi katsoin myös Torchwoodin. Se on yllättävänkin erilainen sarja, enemmän CSI-tyyppinen ja selkeästi vanhemmille suunnattu. Kaksi ensimmäistä kautta olivat lähes keskinkertaisia, kolmonen ja nelonen taas aivan loistavia. Jatkuva juoni teki sarjalle hyvää.

Viimeisenä muttei vähäisimpänä mainittakoon BBC:n Sherlock, jonka ensimmäisen kauden katsoin myös joulukuussa Netflixistä. Toinen kausi tuli katsottua joskus maaliskuun paikkeilla, ja nyt jo katsoin koko sarjan uudestaan, tällä kertaa siskoni kanssa. Oli yllättävää huomata, miten hyvin sarjan parissa viihtyi vielä toisellakin kerralla, vaikka oli vasta hetki sitten nähnyt sen. Olen oppinut jo ajat sitten olemaan kuluttamatta lempiteoksiani puhki, viimeistään silloin kun katsoin Pirates of the Caribbeanin sen ilmestyessä VHS:ltä (joo niitä myytiin vielä silloin) about joka päivä viikon ajan ja muistan sen edelleen ulkoa. Nyt voin kuitenkin sanoa tykänneeni melkein enemmän toisella kerralla Sherlockista, ainakin joistain jaksoista.

Konseptina Sherlock on aika erikoinen. Kolme puolentoistatunnin jaksoa per kausi. Sherlock Holmes nykyaikana. Yllättäen homma toimii kuin junan vessa. Sarjasta ei loppujenlopuksi ole hehkutuksen lisäksi paljon muuta sanottavaa. Loistavat näyttelijät (varsinkin Moriartylla), hyvä käsikirjoitus ja hienot musiikit ei sano paljon mitään, vaikka ne ovatkin ihan totta. Voin vaan sanoa sen, että sarja innoitti minut lukemaan kaikki neljä romaania ja 56 novellia, tosin niistä on vielä yksi romaani ja muutama novelli lukematta. Eiköhän nekin tässä parin kuukauden sisään tule koluttua läpi, koko viime kevät oikeastaan menikin noita lukiessa. Voi olla, että kirjoitan niistä vielä oman merkintänsä ja ehkäpä syväluotaan enemmän tätä ja kaikkia muitakin Sherlock-adaptaatioita joita olen nähnyt, lähinnä Elementary/Holmes NYC ja uudet leffat.

Tässäpä nämä tähän asti. Onnekseni juuri kun sarjat löysin pulpahti esiin myös Fanfest, johon pääsen sarjoja fanittamaan oikein porukalla. Sitä odotellessa voisi tutustua vielä vaikkapa Game of Thronesiin.
NaNo2012

ADHD-NaNoWriMo

Tein sen taas. En toki tälläkään kertaa olisi antanut itselleni edes mahdollisuutta hävitä. Kyllä se oli vain pakko kirjoittaa ja voittaa.

Tällä kertaa voitto ei kyllä tunnu jotenkin yhtä hyvältä kuin usein aiemmin. Se johtuu ehkä siitä, ettei minulla ole taaskaan sitä ihanaa uutuudenkarheaa kokonaista romaanikässäriä, vaan monta eri keskeneräistä juttua, jotka pitäisi vielä joskus saada valmiiksi. Toisaalta tämä taas on muuten ollut ehkä hauskin NaNoWriMo, koska se on ollut sosiaalisin. Olen myös kokeillut paljon erilaisia uusia juttuja, joita ei aiemmissa NaNoissa ole tullut tehtyä.

Tämä NaNo tosiaan tulee jäämään parhaiten mieleen sosiaalisesta puolesta. Internetin puolella se on näkynyt hieman aktiivisempana foorumeilla roikkumisena (tosin vain Suomen puolella tällä kertaa), Twitterissä suomalaisten wrimojen seuraamisella sekä alkukuusta muutamina NaNoMailin kautta käytyinä keskusteluina. Internetin ulkopuolella se näkyi ensimmäistä kertaa miitteihin uskaltautumisena. Viime vuonna olisi jo ollut mahdollisuus Lahden miitteihin mennä, mutta ne olivat huonoon aikaan eikä ollut oikein hyvää kulkuvälinettäkään. Tällä kerralla oli kätevää mennä suoraan koulun jälkeen miittiin samalla reissulla joka torstai. Tämä oli muutenkin aika kummallinen uusi kokemus, en nimittäin ollut kenenkään Lahden miittiläisen kanssa jutellut edes netin välityksellä, kuten useimmiten IRL-miitteihin mennessä. Se ei kuitenkaan haitannut menoa ollenkaan. Ensimmäisellä miittikerralla ei kauheasti edes jännittänyt ja löysin porukan heti. Keskustelu oli alussa vähän jäykkää, mutta viimeistään toisella kerralla luisti jo ihan luontevasti. Viime viikolla itse asiassa melkein liiankin hyvin, sillä päädyimme istumaan ravintolassa keskiyöhön asti. Porukka sattui tulemaan yllättävän hyvin toimeen ja lähes kaikilla oli jotain yhteistä: kirjastoala, koulu, anime ja manga, bändit… Tietysti sen kirjoittamisen lisäksi. Vähän harmittaa erota tästä porukasta – jos eroamme. Saa nähdä, mitä tulevaisuudessa keksimme.

Miittien ja koulun myötä tuli kokeiltua kirjoittamista myös eri paikoissa kuin vain kotona. Kuvittelin, ettei miiteissä saisi koskaan mitään aikaiseksi, ja kerran olikin sellainen miitti, jossa koko porukan yhteissanamäärä miitin aikana oli noin kaksi sanaa. Yleensä kuitenkin miititkin olivat varsin tuottoisia, lähinnä sanasotien ansiosta. Eniten taisin saada kirjoitettua viimeisessä marraskuun miitissä, jossa saldo oli reilu 2 000. Muut ihmiset eivät hirveästi vaikuttaneet kirjoittamiseen, vain silloin tällöin viereisten pöytien keskustelut tai Nissenin mainoslaulut häiritsivät. Melkein joka kerta saimme kuunnella ”lanit”-huudahduksia, ja ensimmäisellä kerralla joku uskalsi ihan tulla kysymään, että yritetäänkö me hakkeroida jonnekin valtion sivuille.

Toinen uusi kirjoitustapa oli käsin kirjoittaminen, jota en ollut NaNon aikana ennen harrastanut. Sitä tuli tehtyä aina koulussa tauoilla ja ehkä joskus tuntienkin aikana. Se piristi tylsiä fysiikan ja matematiikan tunteja niin paljon, että taidan jatkaa tapaa tulevaisuudessakin. Vaikka se vähän rokottaisikin arvosanoja.

Mitä sitten tuli kirjoitettua? No, vähän liikaakin eri juttuja. Aluksi kirjoitin Frontside Ollie – Broken Angsty Teenage Heartsia eli Robinista tekeillä olevaa visual novelia. Sain siinä ensimmäisen luvun jonkinlaiseen kuosiin ja pistin sen kirjoittamisen tauolle sen jälkeen, koska sitä oli hankala jatkaa NaNon aikana. Pitää varmaankin palata sen pariin taas tässä lähiaikoina.

Sitten yritin kirjoittaa viime Campissa aloittamaani juttua, joka liittyy toiseen maailmansotaan. Homma kuitenkin kaatui juuri siihen. Minun pitää tehdä ensin hieman taustatutkimusta, ennen kuin pystyn kirjoittamaan sitä kunnolla.

Ei NaNoa ilman Juliaa. Juliasta kirjoitin kahtakin juttua, Missing Fridayta ja ”Vankilaseikkailuja”, jotka lopulta keksin yhdistää hienolla tavalla. Kumpikaan osio ei tosin tullut täysin valmiiksi, ja Missing Fridayta toivottavasti tulee jatkettua koulussa.

Keskellä marraskuuta näin unen, joka inspiroi taas uuden tarinan. Se sijoittuu tulevaisuuteen ja kouluun, jonka oppilaat nousevat kapinaan tyrannimaisia opettajia vastaan. Tämä minun pitää kirjoittaa uudestaan ja rakentaa paremmin. Ideasta kuitenkin tykkään, samoin kuin sen kerrontatyylistä. Kirjoitan jokaisen luvun eri hahmon näkökulmasta. Tarina jäi pahasti kesken ja se tarvitsee vielä alustustakin. Täytyy ottaa se tulevaisuudessa projektiksi.

Ehdin vielä loppumetreillä sortua kirjoittamaan pari sivua erästä juttua, joka on ”vaivannut” minua jo elokuusta lähtien antamatta tilaa millekään muille ajatuksille. Eipä siitä sen enempää, siinä kun on vain pari kusipäistä hahmoa, huonoja vitsejä ja vielä huonompaa draamaa.

Pakko ensi kerralla kirjoittaa joku oikeasti kiinteä romaani. Tämä kapinoiminen alkaa ottaa päähän. Toki näin on helpompi kirjoittaa, ei jää jumiin kun voi vaihtaa tarinaa lennosta, mutta alkaa pikkuhiljaa tuntua, että minussakin lymyää joku kytevä ADHD. En pysty enää keskittymään mihinkään juttuun eikä mikään valmistu. En muista, milloin olisin viimeksi saanut jonkun pitemmän jutun valmiiksi. En ehkä koskaan. Nyt olisi pakko yrittää lopettaa näitä vanhoja juttuja ennen kuin aloittaa uusia.

Onneksi nyt tuntuu vähän positiivisemmalta sen suhteen, että tekee oikeasti mieli jatkaa tätä kirjoittamista. Tänäänkin olisin oikeastaan voinut jatkaa kirjoittamista, jos en olisi pakottanut itseäni pitämään vähän taukoa ja tekemään jotain muuta. Jospa tällä kertaa saisi oikeasti kirjoitettuakin ilman mitään NaNoja. Seuraavahan on vasta toukokuussa, ainakin kuulin huhua että Camp olisi tällä kertaa siirtymässä sinne. Toisaalta tässä on nyt kyllä paljon muutakin kirjoittamista edessä, nimittäin Shievanimen joulukalenterista on 21 luukkua kirjoittamatta. Seuraavaksi sitten siirrytään niiden pariin. Pidän kyllä asiakirjoittamista melkein yhtä tärkeänä kuin proosaa, haluan nimittäin kehittyä silläkin saralla.

Kyllä tässä pitää silti vähän lomaillakin. Tilasin juuri Netflixin ilmaisen kokeilukuukauden, joten siihen pitäisi tutustua seuraavan kuukauden aikana. Lisäksi on hirveä määrä syyskauden animeita rästissä, ja jotain joulukalenterianimeitakin olen suunnitellut katsovani. Tämä sopii tosin hyvin yhteen sen kanssa, että joululahjaksi pitäisi virkata ja neuloa hirveä kasa asioita, ja sen tekeminenhän onnistuu luonnollisesti samalla.

Camp2014

Yhtäkkiä olikin marraskuu

...Tai onhan siinä vielä ruhtinaalliset 27 tuntia aikaa.

Jostain syystä tällä hetkellä lähinnä vain ahdistaa enemmän kuin innostuttaa. Toisaalta taisin kirjoittaa samankaltaisista fiiliksistä juuri ennen Campia, joten luultavasti tämäkin menee ohi. Aina välillä on kyllä innostuttanut, mutta nyt stressi painaa päälle. Eniten ahdistaa se, kun on niin paljon tekemistä ennen marraskuuta (eli tässä 27:ssä tunnissa) ja marraskuun aikana. Tein tänään kahdeksan kohdan todo-listan, ja olen tänään saanut niistä vasta kaksi tehtyä. Sinänsä vähän kummallista, ne kun ovat kaikki ihan kivoja tehtäviä, mutta kun alkaa miettiä että ei ole aikaa niin nekin alkavat ahdistaa. No, onneksi stressin lievittämiseksi on tässä tapauksessa hyvin helppo tapa: tehdä listan asiat.

Tänä vuonna tulee kyllä olemaan sinänsä erilainen ja hauskempi NaNo kuin aiemmin: olen jo tähän mennessä ollut paljon aiempaa aktiivisempi foorumilla ja lisäksi aion ensimmäistä kertaa osallistua miitteihin! Nyt kun käyn muutenkin Lahdessa koulussa, on helppoa myös liittyä kaupungin kirjoittavaan joukkoon. Jo heti marraskuun ensimmäisenä on ensimmäinen tapaaminen. Kyllähän se hieman jännittää, mutta ihan hyvällä tavalla. NaNo-ihmiset kun yleensä tuppaavat olemaan varsin omaperäisiä ja hauskoja persoonia.

Päätin lopulta rikkoa omia sääntöjäni ja rebelloida varsinaisessakin NaNossa, ennen kun olen sallinut sen vain Campissa. Aion kirjoittaa taas mafiaa, koska se ei sadan prosentin varmuudella jätä minua rauhaan, ei ole jättänyt koskaan ennenkään. Ei NaNoa ilman Juliaa, olen todennut useasti. Lisäksi meinasin jatkaa Campissa aloittamaani historiallista juttua, joka sijoittuu osittain toiseen maailmansotaan ja osittain nykyaikaan. Myös fantasiaelementtejä löytyy (okei, enkeleitä. Kaksi asiaa, jotka tunkevat päähäni: mafia ja enkelit). Kolmas mitä pitäisi kirjoittaa, on Frontside Ollie: Broken Angsty Teenage Hearts eli FOBATH eli ooriivn. Eli siis se Robinin ja Tommin hellästä teiniromanssista kertova visual novel. Olen käskenyt itseni kirjoittamaan siitä ensimmäisen osan valmiiksi vuoden loppuun mennessä, ja pitäisi todella tehdä jotain sen eteen. Toivottavasti saan NaNon aikana itseni potkittua kirjoittamaan sitäkin.

No, kaikesta huolimatta uskon, että marraskuusta tulee yhtä kiva kuin aina ennenkin. Koulun puolesta minulla on aika rentoa (ja hypäreille ja välitunneille aion ottaa mukaan vihon, jonne kirjoittaa), joten aikaa pitäisi ainakin olla. Yhtenä viikonloppuna on tosin menoa, mutta enköhän onnistu senkin turvaamaan.
Camp2014

Mustamaalattu Mannerheim

Tarkoitus oli asiaa puida vain Twitterin välityksellä, mutta tajusin että se olisi vienyt aivan liian monta twiittiä. Tämä on ainut julkinen kanavani, jonne voin tällaisista asioista kirjoittaa, joten käytän nyt tätä blogia muuhunkin kuin kirjoittamis- ja kirjallisuusaiheeseen.

Tänään oli siis Suomen marsalkka-leffan ensi-ilta Rakkautta & anarkiaa-elokuvafestivaaleilla. Samaan aikaan tämä spektaakkeli streemattiin Yle Areenasta, ja minä raukka menin tuhlaamaan vähän yli tunnin elämästäni tätä katsoessani. Totta puhuen striimi jatkuu edelleen Q&A-tuokiolla ja sitä kuuntelen puolella korvalla.

Striimi alkoi elokuvateatterin kuvaamisella. Yllätyksekseni teatterissa näytti olevan aika paljon tyhjiä paikkoja.

Ensimmäisenä elokuvan alkaessa mieleni valtasi uudestaan se raivo, mikä tuli silloin kun tämä projekti julkistettiin ja joka oli ehtinyt jo laantua: miksi ihmeessä tämä piti tehdä jossakin Afrikassa? En ole rasisti, ja tällainen taiteellinen kokeilu tai suomalaisten ja kenialaisten yhteistyö elokuva-alalla kyllä on hyvä juttu, mutta ei ehkä tässä tapauksessa, kun pohjataan tositapahtumiin, jotka ovat tapahtuneet Suomessa.

Totta puhuen en kunnioita Mannerheimia tai ylipäänsä edes sotaveteraaneja yhtään niin paljon, kuin monet muut suomalaiset. Se johtuu varmasti nuoresta iästäni ja siitä, etten ole sota-aikana elänyt tai ole edes sodassa olleiden lapsi ja ylipäänsä inhoan sotaa. Siksi minua ei voi syyttää siitä, että pitäisin Mannerheimia jumalana ja siksi en hyväksyisi sitä, että tässä on otettu niin paljon "taiteellisia vapauksia". Lähinnä ärsyttää, että tätä markkinoidaan tarinana Mannerheimista, vaikka se lainaa vain pari hahmoa ja tapahtumaa - miljöö on aivan eri, kaikki sotajutut on jätetty välistä ja keskitytään vain Mannerheimin perhejuttuihin.

Toki mitään kovin hyvää kuvaa Mannerheimista elokuva ei anna. Se on kerrottu täysin perhe- ja ihmissuhdenäkökulmasta. Mannerheim hakkaa ja pettää vaimoaan, pettyy kun ei saakaan poikalasta ja varastaa parhaan ystävänsä vaimon. Lopussa Mannerheim saa pakit ja on taas yksin elämässä, kuten siitä lähtien kun hänen äitinsä kuoli. Tarinan opetus onkin (kuten lopussa suoraan kerrotaan), että pitäisi panostaa perheeseen ja yrittää löytää tasapaino perheen ja työn välillä. Mutta jos Mannerheim olisi ollut täydellinen koti-isä, olisiko Suomi itsenäinen?

Sinällään elokuva ei ollut sisällöltään kamalan surkea. Tarina oli kuitenkin ihan hyvin rakennettu, ja jos unohtaa kaikki Suomi-kytkökset, se olisi ollut kelvollinen tarina afrikkalaisesta miehestä ja hänen naisistaan. Toteutus oli se, mikä itseäni eniten elokuvassa ärsytti.

Heti alkumetreillä huomasi, että tuotantoarvot olivat matalat ja että elokuva oli kuvattu nopeasti. En ole ammattilainen, mutta jonkun verran on kehittynyt silmää kuvauksellisiin seikkoihin, kun itsekin olen sellaisissa projekteissa ollut mukana. Ja sanalla sanoen sekä kuva että ääni oli surkeaa. Äänen laatu kuulosti samalta kuin jollakin kännykän tai läppärin mikrofonilla äänitetty, ja kuvakin oli lähes digipokkarin tasoa. Olisi mielenkiintoista tietää, millaista kalustoa on käytetty. Olin media-assistenttiopiskelijoiden videoprojektissa mukana, joka kuvattiin järjestelmäkameralla, ja sen kuvanlaatu oli peräti parempaa kuin tämän. Eikä pelkästään kalustolliset seikat häirinneet. Kuvakulmia ei käytetty kuin keskimäärin kahta-kolmea per kohtaus, ja nekin useimmiten kokokuvia. Esimerkiksi peruskeskusteluissa kuvattiin vähän BigBrother-tyyliin yläviistosta koko huonetta, eikä Kaunari-tyyliin puhujia vuorotellen. Kokonaiskuva oli hyvin amatöörimainen, vähän samanlainen kuin ensimmäiset videokokeilumme Mediapajalla amatöörivoimin.
Näyttelytyö on päähenkilöä lukuunottamatta myös aika surkeaa. Pääosan esittäjä ei ollut mikään loistonäyttelijä, muttei täysin kamalakaan. Melkein kaikki muut näyttelijät eivät olleet mitenkään mainittavia, osa jopa surkeita.

mannerheim
Ainut positiivinen asia elokuvan tuotannossa oli tämä. Tosin siinäkin on kielioppivirhe.

Kieli oli puoliksi englanniksi, puoliksi jollakin afrikkalaisella kielellä, mahdollisesti swahiliksi. Tämä kummastutti, eikä siinä tuntunut olevan mitään logiikkaa. Kieliä vaihdettiin vähän väliä. Mieluummin olisin ottanut kokonaan swahilin kielisen elokuvan, kuin sillä vahvalla korostuksella lausutun englannin.
Muuten elokuva ei kauheasti kohauttanut isänmaallista puoltani, mutta lopputekstien aikana soinut Finlandia-hymni suomeksi kenialaisten laulamana, jotka eivät osaa lausua edes äätä eivätkä muitakaan sanoja, melkein oksetti. Olen itse laulanut kuorossa Finlandia-hymniä, varmasti huonommin kuin nämä miehet mutta sentään osasin lausua sanat oikein. Pidän Finlandia-hymnistä ja siitä tulee isänmaallinen olo sekä hyviä koulumuistoja mieleen, mutta tuollaisena hyvin puuromaisena versiona, jonka kielen juuri ja juuri tunnisti suomeksi, se oli sietämätön.

No, tulipahan katsottua, vaikka tuhlaukselta se tuntuikin. Luojan kiitos ei sen kauempaa leffa kestänyt. Toivottavasti ei tarvitse enää koskaan tätä nähdä uudestaan. En myöskään suosittele kenellekään, joka ei ole asiasta todella paljon kiinnostunut. Itse katsoin siksi, että voin muodostaa oman mielipiteeni pelkästään itse elokuvan, en kenenkään muun mielipiteen pohjalta. Tähän pyrin aina: esimerkiksi olen lukenut ja katsonut Twilightit lähinnä sen takia, että voisin sanoa rehellisesti mielipiteeni (joka on perin negatiivinen).

Muiden mielipiteestä puheenollen, olen aika yllättynyt siitä, miten positiivisen arvion elokuva on Twitterissä saanut. On totta, että tuo mediasirkus, mitä Suomen marsalkasta on kehkeytynyt, on naurettavaa. Myöskään elokuvasta ei kannata ihan näin paljon tuohtua kuin minä nyt tässä, vaan unohtaa koko asia ja olla välittämättä siitä, mitä YLE on mennyt kyhäämään. En kuitenkaan ikinä, missään, koskaan voisi kehua tätä elokuvaa. Väitänpä, että kaikki yhtään elokuvista ja kuvaamisesta tietävä näkevät, miten surkealta elokuva näyttää. Sisällöstä sen sijaan voi olla montaa mieltä, eikä se minustakaan ihan täysin epäonnistunut ollut.
Camp2014

Toinen kerta toden sanoo

Tulihan se Campin voitto kotiin! Toisaalta en olisi antanutkaan itseni "hävitä". Halusin välttämättä voittaa, ja tiesin että onnistuisin.

Ei se siltikään ihan helppoa ollut. Olin koko kuukauden kirjastossa kesätöissä, ja työt veivät suurimman ajan päivästäni. Useimpina päivinä ei muuta ehtinyt vapaa-ajalla tehdäkään kuin kirjoittaa. Viikonloputkaan eivät aina olleet täysin vapaita, ensimmäiselle oli varattu Viipurinristeily ja muissakin oli kaikenlaista toimintaa. Toisaalta voi olla, että jos olisin ollut lomalla, en olisi saanut niin hyvin aikaiseksi kirjoittaa. Monet ovat todenneet sen, että jos on säännölliset päivärutiinit, tulee muitakin juttuja tehtyä tehokkaammin.

Muuten kirjoittaminen tuntui kivalta eikä sitä perinteistä viikko kahden syndroomaa iskenyt, ihme kyllä. Sen sijaan vasta loppuvaiheilla alkoi vähän puuduttaa. Suht tasaisesti etenin, jääden välillä hieman jälkeen tai kirien edelle. Koko edistyksen näkee täältä.

Mitä sitten ylipäänsä kirjoitin? No, vähän kaikkea. Jonkunlaiset lyhyet esittelyt osasta jutuista löytyy myös Campin sivuilta. Eniten sanoja kerrytti Julia, eli sama tarina mitä kirjoitin ensimmäisessä NaNossani. Tällä kertaa taas alusta asti kokonaan uudestaan, toivottavasti paremmalla juonella. Sitä tuli muistaakseni vähän yli 20 000 sanaa. Alkukuusta kirjoittelin jatkoa Terracross-visual novelille. Tuli kokeiltua myös sitä nonsense-kirjoittamista, joka oli kieltämättä ihan hauskaa mutta jäi aika lyhyeksi kokeiluksi. Pari untani kirjoitin myös novellimuotoon.
Loppukuussa aloitin vielä kahta uutta juttua, toinen Amerikassa asuvasta suomalaisesta vaihto-oppilaasta. Toinen, joka lopulta jäi viimeiseksi kirjoittamakseni jutuksi, alkoi visiosta, jossa tyttö herää keskeltä sotilastukikohtaa muistinsa menettäneenä, eikä kenelläkään ole hajua, miten hän on sinne päätynyt. Ei edes minulla, aluksi. Jotenkin se juoni alkoi siitä kehkeytyä kuin itsestään, ja nyt pitäisi alkaakin tehdä taustatutkimusta sekä Afganistanin sodasta että toisesta maailmansodasta. Ja minä kun luulin vihaavani sotia! No, idea on sen verran hyvä, että mielellään käyttää siihen aikaa ja tekee homman kunnolla. En vielä ole ihan varma, saanko jutusta romaanin pituista vai jääkö se vain novelliksi, ja milloin sen saan kirjoitettua. Ehkä ensi kesänä Campissä?

Totesin viime vuonna Campin rebelloinnin jälkeen, että novellien kirjoittaminen on siitä kiva, ettei ainakaan ihan heti kyllästy, mutta toisaalta on vähän turvaton olo kun pitää aina aloittaa uutta kun edellisen on saanut valmiiksi. No, totta puhuen tällä kertaa en saanut yhtäkään täysin valmiiksi, eikä tuota turvatonta oloa syntynyt ehkä lähinnä Julian takia. Sitä kirjoittaessa kun meni melkein puolet sanoista, ja siihen pystyi vielä myöhemminkin palaamaan jos muut eivät sytyttäneet. Enemmän tämä useamman jutun pyörittäminen samaan aikaan sotki aivoni, ja lopulta ei tiennyt yhtään mitä niistä kirjoittaisi. Silloin tulikin usein aloitettua jotain uutta, jotain sellaista mikä juuri sillä hetkellä huvitti eniten. Sinänsä ei ole hyvä asia, etten saanut yhtäkään päätökseen ja aloitin niin montaa juttua jotka nyt kaikki odottavat keskeneräisinä jatkoa, mutta siitä huolimatta vaihtelevuus teki sen, että melkein koskaan kirjoittaminen ei ollut tylsää! Kokeilin erilaisia kerrontamuotoja, oli minäkertojaa, kaikkitietävää kertojaa, preesensiä sekä imperfektiä, jolloin se yksi ja sama ei alkanut puuduttaa. Puhumattakaan sitten eri tarinoiden välillä hyppelystä. Toisaalta taas olen vähän kateellinen niille, joilla on se täysinäinen romaanikäsikirjoitus alusta loppuun asti kirjoitettuna, mutta ehkä minäkin saan sellaisen taas virallisessa NaNossa. Silloin nimittäin en tykkää rebelloida ihan yhtä herkästi kuin Campissä.

Mitä sitten tästä eteenpäin? No, tässähän on nyt syys- ja lokakuu armonaikaa ennen seuraavaa koitosta. Tämän ajan aion käyttää rentoutumisen, animen katsomisen ja ennen kaikkea lukemisen (ja okei, koulun käynnin) lisäksi kirjoittaen kaikkea muuta, lähinnä asiatekstejä. Shievanimeen kirjoitin jo tänään ensimmäisen ei-jaksoblogausmerkintäni pitkään aikaan, ja tännekin luultavasti kirjoittelen jatkossa enemmän. Ainakin kirjastotyöstä olisi tarkoitus kertoa tarkemmin. Aion myös ensi joulukuussa pitää ns. joulukalenteria Shievanimessa, ja niitä merkintöjä olisi tarkoitus kirjoitella ensi kuussa. Tässä kuussa on menossa kysely, jonka avulla päätän mistä aiheesta kirjoitan. Lokakuussa sitten kirjoitan ainakin osan valmiiksi, koska marraskuussa sellaiseen ei taas ole kauheasti aikaa. Muistakin aiheista olisi kiva kirjoitella sekä animeblogiin että tänne. Ja toki tulee myös lähes päivittäin päiviteltyä tuota roskablogia. Voi myös olla, että saan itseni kirjoittamaan fiktiotakin ilman tuollaisia kirjoitushaasteita.
Camp2014

Kesä ja tyhjän paperin kammo

Viimeeksi kirjoitin tänne ennen kesäkuun Camp NaNoWriMoa. Kaikki ei nyt mennyt ihan suunnitelmien mukaan, mutta eipä oikeastaan pahemmin haittaa. Kävi nimittäin niin, että kesäkuun ensimmäinen viikko oli niin kiireinen ja stressaava, että päätin luovuttaa ihan suosiolla. Lähes joka päivä oli pääsykokeita, viikonloppuna Desucon, ja parina päivänä vielä Sijaltain-näytelmän näytöksiä tai muuta toimintaa. Lisäksi piti siivota ja muuten laittaa kämppä kuntoon sekä Desuconia että kesälomaa varten. Niinpä päätin, että jätän suosiolla yhden stressattavista asioista pois, ja tällä kertaa Camp oli tärkeysjärjestyksessä vähäpätöisin.

Toinen syy kirjoittamattomuuteen oli tekosyy nimeltä "writer's block", tyhjän paperin kammo. En usko sellaisen olemassaoloon ollenkaan, eikä usko kovin moni muukaan kirjoittaja. Omalla kohdallani kirjoittajan blokki tarkoitti laiskuutta, oman kirjoitustyylin ahdistavuutta ja ehkä vähän sitäkin, että satuin koukuttumaan erääseen amerikkalaiseen kauhusarjaan Supernaturaliin. Nämä kaikki aiheuttivat sen, että vaikka sinällään ideoita on syntynyt näiden parin kuukauden aikana, ei yhtään ole tehnyt mieli kirjoittaa, vaikka välillä olenkin yrittänyt patistaa itseäni siihen. On tuntunut, ettei yksinkertaisesti pysty kirjoittamaan, vaikka sellaista tilannetta ei pitäisi syntyä muuten kuin silloin, jos minulta leikattaisiin kädet poikki.

Toivon, että elokuun Campin aikana tilanne muuttuisi ja saisin viimein kirjoitettua. Olen alkanut henkisesti valmistautua siihen, ja valmistautumista onkin tarvittu. Jos olisin Campin alussa samassa henkisessä tilassa kuin viikko sitten, feilaisin luultavasti yhtä surkeasti kuin kesäkuussakin. Valmistautuminen on tarkoittanut sitä, että katsoin eilen Supernaturalin loppuun, ja olen sitäkin aiemmin yrittänyt työntää sarjaa mielestäni. Lisäksi lainasin kirjastosta yhden kirjoitusoppaan, jota olisi tarkoitus lukea ennen Campin alkua. Sentään jonkun verran on tullut luettua kesäloman aikana, joka toivottavasti edesauttaa oman sanallisen luovuuden herättämistä - ellei sitten vain lannista vielä enemmän mielipidettäni kirjoittamisestani. Ongelmana tässä on lähinnä se, että olen kyllästynyt tyyliini. Se pääseekin työn alle Campissa, ainakin yritän kirjoittaa jotain uutta ja koittaa erilaisia kerrontatapoja. Esimerkiksi nonsense-kirjoittamista aion kokeilla. Saa nähdä, miten se onnistuu. Eniten omassa kirjoittamisessa häiritsee se, että se on hyvin viihteellistä ja hyvin vähän taiteellista. Haluaisin kirjoittaa jotain vähän herkempää ja taiteellisempaa, mutta en tiedä osaanko. Ehkä sitäkin pitää kokeilla. Yksi ongelma on myös se, että hurjan, muutaman kuukauden pituisen Supernatural-putken aikana olen tottunut liikaa visuaaliseen kerrontaan, ja kirjallinen tuntuu jotenkin tönköltä. Mikä on väärin.

Henkistä valmistautumista on edesauttanut myös se, että aloitin tämän viikon alussa kesätyöt Savitaipaleen kirjastossa. Niiden satojen, ellei tuhansien kirjojen ympäröimänä ideat tulevat kuin tyhjästä, ja muutenkin ympäristö on juuri ideaali tälle ongelmalleni. Toisaalta työ vie paljon aikaa ja jatkuu lähes elokuun loppuun asti, joten täysiä lomapäiviä Campin kirjoittamiseen ei juuri jää. Toisaalta useasti huomaa, että kun on säännöllinen päivärytmi, saa muitakin asioita tehtyä tehokkaammin. Viime vuonna olin myös töissä Campin aikana, ja kyllähän se jotenkuten onnistui.

Suurempia suunnitelmia siitä, mitä elokuun aikana kirjoitan, ei juuri ole. Kuten sanoin, uusia juttuja pitäisi kokeilla. Pari keskeneräistäkin tarinaa olisi, mutta syystä tai toisesta ne eivät ihan kauheasti innosta. Eiköhän niitäkin tule jossain vaiheessa tökittyä, jos saisi vähän edes edettyä.
Viime Campia ennen puhuin eräästä scifiromaanista, jota vähän aloitinkin kesäkuun Campin aikana. Päätin kokeilla kirjoittaa sitä englanniksi, ja siihen se sitten lopulta tökkäsi. Päätin, että kun joskus haluan taas kokeilla englanniksi kirjoittamista, teen sen jollain lyhyemmällä jutulla ja mahdollisesti NaNo-tapahtumien ulkopuolella. Vaikka englannissa on enemmän sanoja, en ole kuitenkaan vielä tarpeeksi hyvä siinä, että pystyisin kirjoittamaan sitä kangertelematta. Niinpä se oli hyvin hidasta, eikä oikein soveltunut NaNoWriMon tarkoitukseen. Sitäkin pitää vain harjoitella. Ehkä käännän jonkun vanhan novellini ensimmäiseksi.

Kannustuspuheita otetaan vastaan! Tässä on vielä muutama päivä aikaa asennoitua oikein, ja aionkin ainakin lukea NaNoWriMon omia kannustuskirjoituksia ja muutenkin yrittää imaista itseäni takaisin kirjoittamisen maailmaan. Ehkä tämä epävarmuus tästä alkaa pikkuhiljaa kadota.
Camp2014

Lomailua ja leireilyä

Toukokuu on mennyt aika tehokkaasti lomaillen kirjoittamisesta. Animeblogiin on joka viikko tullut kirjoitettua, samoin kuin roskablogiinkin ja peräti ihan paperiseen päiväkirjaan, mutta fiktiota ei oikeastaan ennen eilistä ollenkaan. Siitäkin huolimatta on ollut aika kiireinen kuukausi. Viimeiset koulutehtävät on nyt saatu vähintään tyydyttävästi läpi (eli valmistun ihan oikeasti ylihuomenna!), Saksassakin tuli käytyä, ja teatteria on tullut ahkerasti harrastettua (muutaman tunnin päästä alkaa toinen näytös, kaksi vielä sen jälkeen jäljellä). Sentään olen saanut luettua jonkin verran, ja satuinpa jäämään pitkästä aikaa koukkuun johonkin länsimaiseen fiktioon, tällä kertaa Supernatural-tv-sarjaan sekä Nälkäpeli-trilogiaan.

Eilen otin viimein itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin pitkästä aikaa jotakin, tällä kertaa Furontosaido Oorii: Broken Angsty Teenage Hearts:ia eli tuttavallisemmin FOBATHia. Ajattelin, että sitä pitää saada kirjoitettua vielä edes vähän ennen kesäkuuta. Sen lisäksi olen editoinut Terracrossin siihen asti mitä olen sitä kirjoittanut, jotta saan sen annettua muusikollemme. Meinasimme myös osallistua Desuconin hahmokisaan Terracrossin päähenkilöllä.

Edellisten lisäksi olen saanut kuin saanutkin suunniteltua aika hyvin tulevan Camp NaNoWriMon romaania. Jep, ensi kuussa eli jo ylihuomenna alkaa Camp. Tällä kertaa valmistautuminen on vähän parempaa kuin viime vuonna: sain silloin tietää koko Campista päivää ennen sen alkua. Lisäksi cabineita eli "mökkejä" jaettiin vasta elokuussa, ja silloinkin pääsin omaani vasta melkein viikon elokuun Campin alun jälkeen. Tällä kertaa saimme cabinit jo muutama päivä sitten, ja "cabin mateihin" tutustuminen on jo käynnissä.

Tällä kertaa aion kirjoittaa erääseen uneeni perustuvan scifi-romaanin. Se on luultavasti ensimmäinen oikeasti romaanipituinen tarina, jonka kirjoitan - muut ovat olleet joko liian lyhyitä tai liian pitkiä mahdutettavaksi yksien kansien väliin. Tässä on myös oikea juoni. Kerrankin minulla on vahva juoni ja vähän heikommat hahmot, yleensä se on toisin päin! No, hahmoja tulee kyllä varmasti keksittyä matkan varrella. Päähenkilöiden nimet on jo keksitty, samoin kuin luonteet pääpiirteittäin.

Itse romaanin lisäksi luultavasti rebelloin taas, kuten viime vuonnakin. Tekee nimittäin mieli kirjoittaa käsin vihkoon, jolloin voin mennä ulos kirjoittamaan helpommin kuin tietokoneen kanssa. Voi toki olla, että kirjoitan romaania myös vihkoon, mutta todennäköisemmin vaihdan novelleihin. Viime vuonna novellien kirjoittaminen alkoi tuntua jotenkin huteralta - heti kun yksi loppui, piti jo keksiä taas uusi tarina. Nyt minulla on tuo vankka peruskivi, mutta annan itselleni mahdollisuuden kokeilla muutakin sen lisäksi.

Mitä tulee kesäkuuhun Campin lisäksi, voi olla, että ainakaan alkukuusta minulla ei ole paljon yhtään aikaa kirjoittaa. Ensimmäinen viikonloppu menee valmistujaisissa ja teatterissa, ensimmäinen viikko pääsykokeissa ja teatterissa ja toinen viikonloppu Desuconissa. Sen jälkeen pitäisi sentään olla pelkkää lomaa tiedossa.
Camp2014

Nuorten lahjakkuuksien kuukausi

Tämä huhtikuu oli aikamoinen. Tässä tulee nyt jonkin verran "lifestyle"-blogausta (roskablogaus on mielestäni paljon parempi sana), mutta aloitan kuitenkin ihan huhtikuun alusta ja kerron, mitä tapahtui.

Huhtikuun ensimmäinen päivä oli sunnuntai, joten pystyin valvomaan puolenyön yli ja aloittamaan Screnzyn minuutilleen. Sain muistaakseni jo aika paljon sivuja ennen nukkumaanmenoa, yli päivän tavoitteen kuitenkin. Jatkoin kirjoittamista päivällä, ja sainkin ensimmäisen päivän aikana kasaan 10 sivua aika kevyesti.
Huhtikuun ensimmäinen viikko vuonna 2012 tulee olemaan ikimuistoinen. Asia yksi: Script Frenzy. Asia kaksi: Furontosaido Oorii. Eipä mennyt aikaakaan, kun nämä kaksi yhdistyivät omalla kohdallani. Tituleerasin maanantain 2.4.2012 parhaaksi maanantaiksi ikinä, ja jokainen päivä sillä viikolla tuntui samalta. Fiilis oli niin korkealla kuin vain voi olla. Henkisesti. Fyysisesti sen sijaan olin täysin poikki. En saanut nukuttua mahtavan fiiliksen takia kuin muutamia tunteja monta yötä putkeen, eikä edes päiväunet onnistuneet. Normaalisti minulle ei riitä edes 7-8 tuntia unta, melkein koko viikko mentiin 5-7 tunnin unilla. Ja fiilis pysyi siitä huolimatta katossa. Tuntui, kuin olisin ollut pilvessä tai jotain, vaikka en ole huumeita koskaan kokeillutkaan (eikä näköjään tarvitsekaan).

Alkuperäiset suunnitelmat sen sijaan menivät täysin päin mäntyä. Minullahan oli kolme suunniteltua kässäriä: Too school for cool, Terra† sekä jonkun novellini adaptoiminen sarjakuvaksi. Näistä kolmesta vain yksi toteutui, ja sen sijaan kolme täysin uutta kässäriä tunki mukaan. Tai no, yksi ei ollut täysin uusi.

Terra† lähti hyvin käyntiin. Se on oikeastaan ollut koko ajan etusijalla. Projekti edistyy myös muuten kuin minun osalta mainiosti, hahmojen ulkonäköä on jo vähän luonnosteltu ja muusikonkin kanssa juteltu. Lähiaikoina pitänee antaa hänelle materiaalia, jonka pohjalta hän voi lähteä säveltämään. En voisi tyytyväisempi olla projektin jäsenistä. Toki voi olla, että tarvitsemme vielä toisenkin piirtäjän suuren työmäärän takia, katsellaan.

Niin, se Furontosaido oorii. Ensimmäinen huhtikuuta hieman ennen puoltayötä jännättiin, ehtiikö Eräs Video nettiin ajoissa aprillipäiväksi. Kyllähän se taisi muutamia minuutteja ennen päivän vaihtumista olla Youtubessa. Itse yritin jo käydä nukkumaan, mutta hieman yli kaksitoista, pyöriessäni vieläkin sängyssä, tajusin käydä kännykälläni vilkaisemassa, onko jotain tapahtunut, ja olihan siellä. Mahtavuuksia. Juttuhan ylitti myös uutiskynnyksen. Siinä muutama päivä tapahtuneen jälkeen satuin juttelemaan asiasta Twitterissä, ja ohimennen mainitsin, että sain idean aiheeseen liittyvään fanficciin. Tiedätte jo, mitä miltä olen fanficeistä, joten se oli aika ihmeellinen juttu, ja pakko totta kai toteuttaa. No, meninpä sitten vielä möläyttämään, että voisi tehdä visual novelin. Ja niin tehdään. Onneksi minulla on kunnia tuntea alkuperäisen videon tekijöitä, joten sain heistä osan piirtämään. Myös halukkaita käsikirjoittajia ja koodaajia löytyi, joten minun ei tarvitse siitäkään puolesta kaikkea tehdä yksin. Tästä nyt tuli vähän isompikin yhteisöprojekti, ja tämän takia jäin alkukuusta jo jälkeen. Tai en välttämättä jälkeen, mutta hävisin hyvän etumatkan pois. No, en kadu mitään.
Tämäkin projekti on siis omalta osaltani edistynyt ihan mukavasti tämän kuun aikana muiden kässärien lomassa.

Joskus tuli mietittyä, että jos olisin kirjailija (jo ennen kuin aloin kirjoittaa), niin miten ihmeessä keksisin tarpeeksi tarinoita, riittäisikö minulla mielikuvitus ja inspiraatio. Nyt nauran menneisyyden minälle päin naamaa. Okei, varmasti joskus tulevaisuudessa tulee hetki, jolloin ei keksi hyviä ideoita. Mutta sen varalle tulee kerättyä niitä nyt ylös, koska en ehdi kaikkea kuitenkaan kokonaisuudessaan kirjoittaa.
Noiden kirjoittamisesta huolimatta aivot pyörittivät ihan toisia tarinoita. Yhdessä niistä on ihan hyvä perusidea, mutta ammuin hahmoilla aika pahasti yli. Saa nähdä, saanko siitä joskus kehiteltyä jotain. No, puolenvälin tienoilla olin jäämässä taas jälkeen, kun päätin aloittaa taas uuden kässärin eräästä toisesta aiheesta, joka sattui sillä hetkellä eniten olemaan mielessä. Keksin koko homman vasta niiden päivien tienoilla, joten siitä ei kauheasti tullut juttua, mutta nostin sillä itseni kuopasta. Se on oikeastaan perusdraamaa, sijoittuen jonkinlaiseen orpokotiin tai sijaisperheeseen, jossa on useampi ongelmalapsi (tai ongelmavanhempien lapsi). Hahmot ovat ihan kivoja, mutta tajusin, etten osaa kirjoittaa pelkkää draamaa ilman suurempia juonia tai esim. fantasiaelementtejä. Dialogit, joita onneksi syntyi paljon kasvattamaan sivumäärää, kuulostivat korneilta tai muuten puulta. Mitään kovin jännään ei tapahtunut. Eikä tätä tarinaa todellakaan ole tarkoitettu kirjoitettavaksi elokuvamuotoon. No, syntyi sitäkin ainakin parikymmentä sivua. Saa nähdä, mitä sille teen, ehkä joskus kirjoitan romaaniksi tai novellisarjaksi, käsitellen yhtä hahmoa kerrallaan.

Sitten neljäs ja viimeinen käsikirjoitus, johon sorruin vasta kuun loppupuolella. Okei, en kadu siihenkään sortumista, sen kanssa juoksin maaliviivan yli täyttä vauhtia, mutta silti. Julia. Se ei jättänyt minua tälläkään kertaa rauhaan. Tai itseasiassa jätti, alkukuusta. Aloin jo hieman huolestua, kun en ollut edes ajatellut koko asiaa pitkiin aikoihin. Ja sitten se räjäytti taas kerran pään. No, ei se mitään. Se tarina on kuitenkin se, minkä takia aloin kirjoittamaan. Koska ne hahmot ansaitsevat tulla kirjoitetuiksi. Ne tietää sen ja tekee kaiken sen eteen. Eli tulee sotkemaan tämänkin Screnzyn. No, jaa. Sain yhtä juonikaarta luonnosteltua jonkun verran, tosin hyvin sekalaisessa järjestyksessä.

Voisinpa saman tien kertoa vähän mietteitäni yleisesti käsikirjoittamisesta. Koko Screnzyn foorumi on täynnä ihmisiä, jotka sanovat "käsikirjoittaminen on hauskaa, mutta romaanien/proosan kirjoittaminen on se oma juttuni". Minulla se on ehkäpä toisin päin. Mikä ei välttämättä ole hyväkään asia, koska on kuitenkin suurempi todennäköisyys saada romaani julkaistua kuin elokuva tuotettua. Varsinkin, kun tarinani ovat aika... isobudjettisia. Minulla saattaisi olla jopa mahdollisuus työssäoppimispaikalleni tarjota jotain käsikirjoitusta videoitavaksi/näyteltäväksi, mutta mikään ei sovi sellaiseen! No, joka tapauksessa rakastan käsikirjoittamasta jostain syystä hieman enemmän kuin proosan kirjoittamista. Ensimmäinen kirjoittamani tarina oli joulunäytelmä (pitää joskus etsiä se ja julkaista). Eli homma on tavallaan jo pienestä pitäen ollut tuttua. En edes tajua, mistä olen näytelmäformaatin oppinut. Siihen oli merkitty jopa 1. näytös ym.
Käsikirjoittamisessa tai lähinnä elokuvassa on monia hyviä puolia. Ensinnäkin se, että voi jättää tyhjiä aukkoja. Ei tarvitse selittää, että joku poistuu huoneesta, vaan hypätä suoraan seuraavaan kohtaukseen ja toiseen huoneeseen. Jos proosassa tekee niin jatkuvasti, lukija menee helposti sekaisin. Toinen on se, että paikkojen kuvaamista ei tarvita niin paljon. Toki sitäkin voi harrastaa, mutta sen voi jättää suurimmaksi osaksi lavastajalle, jos se ei ole relevanttia. Myöskään hahmoja ei tarvitse kuvata itse käsikirjoituksessa kamalan tarkkaan, vaan ne voi jättää muihin dokumentteihin. Dialogia sen sijaan saa olla rutkasti, eikä sitä kirjoittaessa tarvitse miettiä "Julia sanoi" tms. kuvauksien kirjoittamista. Nimi ja repliikki vain, mahdollisesti myös jonkinlainen sanomistapa, mikäli haluaa. Myös toiminnan voi kirjoittaa lyhyesti ja ytimekkäästi. Suurin ero käsikirjoituksen ja proosan välillä on se, että proosa on itsessään taidetta, käsikirjoitus vain ohje taiteen tekemiseen.
Toki käsikirjoittamisessakin on huonot puolensa. Esimerkiksi hahmojen tunteiden ja ajatusten kertominen jää usein vähemmälle, ellei sitten laita kertojaääntä mukaan (mitä yleensä en tykkää tehdä). Ja toki myös se, että sillä ei oikeastaan ole oikein mitään funktiota maailmassa. Harvoja ihmisiä kiinnostaa lukea käsikirjoituksia tekemättömistä elokuvista, eikä niitä välttämättä kannatakaan lukea. Ja kuten sanoin, tuotantoon saaminen on lähes mahdotonta. No, käsikirjoittaminen on kuitenkin sen verran kivaa, että aion jatkaa sitäkin.

Yhteenveto Screnzystä on seuraavanlainen: oli ihan sikahauskaa, olin sosiaalisestikin aika aktiivinen foorumeilla ja muutenkin (kaksi amerikkalaista kirjekaveria sain tuota kautta) ja voitin. Suunnitelmien mukaan sen sijaan ei mennyt: käsikirjoituksia tuli ja meni, enkä saanut yhtään ylimääräistä kasaan, vaan tuli laiskoteltua oikein olan takaa. Toisaalta ehdin sitten tehdä kaikenlaista muutakin tärkeää sekä "tärkeää" kuukauden aikana. Ja vaikka Screnzy loppui, kirjoittaminen ei lopu. Terra† ja Furontosaido oorii-vn:ita pitää työstää jatkossakin. Onneksi on olemassa taustajoukkoja, jotka varmasti potkivat kirjoittamaan tietämättäänkin. Voisi vielä tiivistää yhteen lauseeseen koko kuukauden: EN KADU MITÄÄN.

Lopuksi sivutaan vielä itse otsikkoa, nuorten lahjakkuuksienn kuukausi. Enkä nyt tarkoita edes itseäni. Satuin vain tässä kuussa huomaamaan, kuinka lahjakkaita ihmisiä ympärilläni on. Ensinnäkin kaikki Furontosaido oorii-videon tekijät, sekä meidän visual novel-projektissa mukana olevat ihmiset. Toiseksi Terra†:iin värväämäni muusikko, joka soittaa itse kaikkia biisiensä soittimia sen lisäksi, että tekee ne muutenkin itse. Plus se nopeus, millä hän biisejä tuottaa! Kolmanneksi on vielä mainittava aiheen ulkopuolelta teatteriporukkamme ihmiset, jotka ovat hurjan hyviä näyttelijöitä. Yksi kaverini on kovaa vauhtia pyrkimässä näyttelijäksi (päässytkin avustajaksi pariin tv-sarjaan ja elokuvaan), ja tuen häntä kovasti unelmassaan. Ja mitä tulee visual novel-projekteihini, niissäkin on yksi suurimmista innoitteista nuorten lahjakkuuksien tukeminen.